Yökyläfiilis ja visual novel-pelit

Kävin eilen ensimmäistä kertaa kunnon kävelyllä sen jälkeen, kun 2,5 kuukautta kestänyt työvoimakoulutukseni päättyi ja sain tietää, etten voisi opiskella itselleni uutta ammattia. Ensimmäiset puolitoista viikkoa työttömyyttäni ovat kuluneet puhtaasti kotona voimia keräillessä. Koska puolisoni joululoma alkoi samaan aikaan työttömyyteni kanssa, päivämme ovat kuluneet pääasiassa yhteisen tekemisen parissa; olemme katselleet Pokémonin ensimmäistä kautta japaninkielisenä, pelanneet videopelejä, tehneet ruokaa ja yleisesti ottaen vain nauttineet mukavasta, rauhallisesta arjesta.

Puolisoni oli yrittänyt houkutella minua kävelylle jo pariin otteeseen, mutten ollut kokenut voimavarojeni riittävän moiseen reippailuun. Eilen kuitenkin koitti viimein se hetki, kun sain tarpeekseni sisällä nyhjöttämisestä. Olimme pelanneet monta tuntia seikkailupeliä Mystery Case Files: Return to Ravenhearst, eli kolmatta peliä Mystery Case Files-pelisarjan Ravenhearst-trilogiasta. Peli vaikutti siltä, kuin se olisi päättymäisillään, mutta sitten paljastuikin, että meidän pitäisi käydä vielä kaikki pelin paikat uudelleen läpi ennen loppuratkaisua. Turhauduimme ja totesimme yhteistuumin, että nyt on happihyppelyn aika. Vedimme talvikamppeet niskaan ja suuntasimme talviseen lähimetsään.

Kun olimme palaamassa kohti kotia, totesin puolisolleni, että nyt tuntuu siltä, kuin olisin yökylässä.

Olin kertonut muutamaa päivää aikaisemmin, kuinka silloin tällöin kaipasin "yökyläfiilistä". Nuoruudessani kaikki ystäväni asuivat kaukana, joten yleensä, kun pääsimme tapaamaan netin ulkopuolella, se tapahtui jommankumman kotona yökyläilyn merkeissä. Kuvioihin kuului herkkuja, myöhään valvomista, animaatioiden katselua tai videopelien pelaamista tuntikausia ja yhteisiä kävelyjä. Vaikka tällaisen toteuttaminen ei ole mitenkään mahdotonta nykypäivänä, yökyläilyssä oli tuohon aikaan oma fiiliksensä, kun tiesi, että seuraavista tunneista piti ottaa kaikki irti. Ei tuhlattu aikaa myöhään nukkumiseen tai älypuhelimen selailuun, vaan nautittiin täysillä toisen läsnäolosta, ennen kuin tuon oli lähdettävä takaisin kymmenien, ellei jopa satojen kilometrien päähän.

Olimme omistaneet koko päivän yhteiselle videopelailulle, jonka ohessa olimme nauttineet kotitekoisia joulutorttuja, glögiä ja teetä. Yhteinen kävely hämärän aikaan pitkän pelisession jälkeen herätti minussa ripauksen sitä samaa tunnetta, jota olin kokenut vuosia sitten yökylässä aamuöisellä kävelyllä kaverin kanssa.

Kävelyn jälkeen saimme viimein pelin kunniakkaasti läpi. Koska pelisarjan seuraavaa osaa ei löytynyt Steamista, ostin sen peliyrityksen omasta nettikaupasta pilkkahintaan, mutten tullut tarkastaneeksi etukäteen, toimiiko se Windows 10:llä. Yllätys yllätys, kyseinen peli vuodelta 2009 ei aukea uudella käyttöjärjestelmällä - ilmankos sitä ei myydä Steamissa. Opinpahan tämänkin kantapään kautta.

Hetken pähkäilyn jälkeen päätin, että seuraava peliurakkamme olisi Higurashi no naku koro ni (englanniksi Higurashi When They Cry). Pelin ensimmäinen osa löytyy ilmaiseksi Steamista, ja olin asentanut sen jo aikaisemmin läppärille, joten pääsimme saman tien pelin kimppuun. Puolisoni ei ole pelannut koskaan aikaisemmin visual novel-pelejä, joten odotan mielenkiinnolla hänen reaktioitaan... (Etenkin, kun hän ei tiedä kyseessä olevan murhamysteeripeli. Toivottavasti pääsemme jännittäviin osuuksiin, ennen kuin hän lukee tämän blogitekstin.)

Tästä kaikesta voi olla helppo päätellä, etten ole "hardcore gamer", vaan kasuaali videopelaaja. Olen kokeillut monenlaisia pelejä ja todennut, että minulle sopivat parhaiten videopelit, joita voin pelata juuri silloin kun huvittaa, juuri sen aikaa kun jaksaa. Kuormitun nopeasti intensiivisestä räiskinnästä, eikä mielenkiintoni riitä pitkäkestoiseen grindaamiseen. Jätän suosiolla väliin pelit, joita on pakko pelata useita tunteja viikossa, mikäli haluaa selvitä jyrkästä oppimiskäyrästä tai edetä pelissä inhimillistä tahtia. Bye bye, tiukat battle royalet ja elämänmittaiset MMORPGt.

Animal Crossing: New Leaf oli minulle ihanteellinen pelikokemus. Pelasin sitä 3DS:llä ammattikorkeakoulun aikaan, ja siitä tuli tärkeä osa jokapäiväistä elämääni. Menin aina aamuisin aikaisemmalla bussilla kouluun, jolloin vältin pahimman tungoksen ruuhka-aikaan, ja käytin puolituntisen ennen ensimmäisen tunnin alkua kylässäni askareiden hoitamiseen ja asukkaiden kanssa juttelemiseen. Iltapäivällä avasin pelin vielä toisen kerran, jos siltä tuntui. Koska minulla oli matala kynnys tarttua peliin, pelasin sitä aktiivisesti 2-3 vuotta, ja pelitunteja ehti kertyä tuona aikana yli tuhat.

Voisi olettaa, että tarinoista nauttivana kasuaalipelaajana olisin pelannut jo monta visual novelia. Totuus kuitenkin on, että kaikkien näiden vuosien aikana olen pelannut vain muutaman visual novelin ja katsonut yhden läpipeluun. Olen ollut pitkään kiinnostunut visual noveleista, mutta minulta kesti kauan saavuttaa sellainen englanninkielen taitotaso, että voisin todella nauttia niistä.

Ensimmäinen kosketukseni visual noveleihin oli Saya no Uta, josta katsoin läpipeluuta YouTubessa. Ammattikoulussa joku kehui peliä sen mielenkiintoisesta tarinasta ja kammottavasta tunnelmasta, ja päätin tutustua peliin tarkemmin. Muistaakseni en kuitenkaan saanut peliä ikinä katsottua loppuun... joko siksi, että mielenkiintoni hiipui, tai koska peli todella oli niin pelottava. (Vuosia myöhemmin katsoin kuitenkin pelin läpipeluun kokonaan ja pidin siitä!)

En käyttänyt rahaa videopeleihin pitkään aikaan opiskelijabudjettini vuoksi, joten ensimmäiset pelaamani visual novelit olivat ilmaisia. deIz oli pidemmän aikaa seuraamani animaatiotaiteilija Mike Inelin julkaisema lyhyt visual novel, jonka pelasin erään kerran ollessani kaverini luona käymässä. Muistaakseni saimme pelattua melkein kaikki erilaiset loput läpi yhdeltä istumalta.

Toinen pelaamani ilmainen visual novel oli Katawa Shoujo, jonka löysin myös Mike Inelin kautta hänen tehtyään animaatiota peliä varten. Vaikka olin tuolloin jo täysi-ikäinen, en halunnut nähdä K18-sisältöä (niin kesyä kuin se ilmeisesti olikin), joten pelasin pelin täysin netistä löytyvien ohjeiden varassa välttääkseni K18-materiaalia sisältävät hahmotarinat...

Katawa Shoujon jälkeen en pelannut visual noveleita vuosiin, mutta yhdessä vaiheessa haaveilin oman visual novelini tekemisestä. Minulla oli pari tarinaideaa, joista toisen työstäminen eteni hyvinkin pitkälle, jopa käsikirjoituksen raakaversioon ja luonnostelluihin hahmoihin asti. Silloinen raskas työ jätti minulle kuitenkin vain vähän aikaa ja voimavaroja työstää videopeliä. Lisäksi englanninkielentaitoni olivat puutteelliset ja koodaustaitoni olemattomat, joten hylkäsin lopulta idean omasta visual novelistani kokonaan.

Sittemmin olen keksinyt muutaman uuden idean, joista voisi saada ihan mukiinmeneviä visual novel-pelejä. Tiedostan kuitenkin nykypäivänä paremmin, miten järjettömästi aikaa ja vaivaa videopelin tekeminen veisi, joten en ole lähtenyt kokeilemaan sellaista yksinään.

Viimeisimpiä kokemuksiani visual noveleista ovat olleet muutaman viime vuoden aikana pelaamani maksullinen The Letter, joka oli minulle henkilökohtaisesti melkoinen pettymys, sekä ilmainen Doki Doki Literature Club!, joka taas nousi välittömästi suosikikseni kokemistani visual novel-peleistä. Olen hieman huvittunut siitä, että ainoa visual novel, josta olen maksanut rahaa, tuotti minulle pettymyksen, kun taas ilmaiset pelit ovat olleet varsin viihdyttäviä.

Nyt sitten tartuin viimein vanhaan klassikkoon, Higurashiin. Aika näyttää, olenko valmis käyttämään rahaa pelin myöhempiin osiin, vai jääkö pelaaminen ensimmäiseen osaan. Kävi miten kävi, haluaisin todella alkaa pelata visual novel-pelejä enemmän nyt, kun englannintaitonikin siihen riittää.

Huoleni kuitenkin on, että nykypäivän loputtomasta tarjonnasta iso osa on sellaista, mikä ei kiinnosta minua. (Eli edelleen sitä, että tarinan pääpaino on K18-materiaalissa.) Toivon kuitenkin, että pienellä etsiskelyllä onnistun löytämään juuri niitä helmiä, jotka sopivat minunkin makuuni.