Tulevaisuudenmietteitä marraskuuaamuna

Siirrän mainospinkan syrjään ja lasken läppärin pöydälle. Keittiössä kuuluu hiljainen kissojen maiskutus aamuruuan kimpussa sekä puhelimestani kantautuva Hatsune Mikun soinnikas ääni. Kirjoituskärpänen on puraissut taas, ja olen helpottunut siitä, että minulla on muutama tunti aikaa, ennen kuin kävelen läheisen yhdistyksen tiloihin jälleen päiväksi puuhastelemaan.

Vaikka sopimuksessani lukee "työkokeilu", viisituntiset päiväni yhdistyksen palveluksessa eivät tunnu työltä. Itse asiassa en ole tehnyt lähes mitään niistä omaan alaani sopivista työtehtävistä, joita minut yhdeksän euron päiväpalkalla värväävä henkilö lupaili sopimusta laatiessa. Sen sijaan olen pessyt lattioita, kastellut kukkia ja pyöritellyt peukaloita. Jostain syystä en ole yllättynyt.

Toisinaan saan itseni kiinni miettimästä, että jos olisin alkanut opiskella itselleni uutta ammattia, ensimmäinen opintovuoteni olisi kohta takana.

Syksy on vierinyt eteenpäin viikko viikolta omalla painollaan. Elokuussa perheeseemme liittyneen Pyro-pennun alkutaival oli korvapunkkien, kissaflunssan ja kitukasvuisuuden värittämää aikaa, mutta siitä on kuitenkin kasvanut reipas ja energinen kissanalku. Vaikka se edelleen ontuu, koska sen toinen takajalka on hieman toista lyhyempi, se leikkii tarmolla isoveljensä Nemon kanssa ja juoksee portaita ylös alas vaivattomasti. Näen Pyrossa paljon samoja piirteitä kuin Minnissä, jonka sain aikanaan täysikasvuisena, ja vaikka tiedostan Pyron olevan oma persoonansa, on ihanaa nähdä, millainen Minni mahdollisesti oli pentuna. Kissoistamme nuorin (nyt toiseksi nuorin) Lilo ei tuntunut alkuun hyväksyvän Pyroa, mutta kärsivällisyydellä ja herkuilla sekin on viimein alkanut suhtautua pikkuveljeensä suopeammin.

Oma Väylä-polkuni on paria seurantakäyntiä lukuun ottamatta päättynyt. Henkinen hyvinvointini on kohentunut vuodentakaisesta merkittävästi, kun olen rakentanut rutiineja, löytänyt arkea helpottavia työkaluja ja karsinut asioita, jotka ovat tehneet hallaa mielenterveydelleni. Oloni on silti haikea, kun tiedostan, että langat ovat nyt täysin omissa käsissäni. Puhelimeni kalenteria eivät enää täplitä viikoittaiset tapaamiset, joissa pääsin puimaan mieleni päällä olevia ongelmia ammattilaisen kanssa.

Vaikka tulevaisuus ei enää ahdista samalla tavalla kuin vuosi sitten, en edelleenkään näe siellä mitään, mitä kohti suunnata seuraavaksi. Opintohaaveeni romuttuivat vajaa vuosi sitten, ja kun hain tänä syksynä Kelan kuntoutukseen, sain sieltäkin hylkäävän päätöksen. Olen liian hyvässä kunnossa kuntoutusta varten.

Arvioin työkykyni olevan noin 75% siitä, mitä pidetään "normaalina", sillä uuvun kahdeksan tunnin työpäivistä, mutta jaksan tehdä kuusituntisia päiviä ihan hyvin. Nykyisessä työelämässä ei kuitenkaan tunnu olevan sijaa puolikuntoiselle työntekijälle: on valittava, tekeekö 100% työtä loppuunpalamisen uhalla, tai 10% työtä, jota ei enää voi oikein edes työksi kutsua.

Pelkäänkin, etten kelpaa muuhun kuin puoli-ilmaiseksi peukaloidenpyörittelijäksi. Tätäkö "työurani" tulee olemaan? Työkokeilusta toiseen puuhastelua 1,80€ tuntipalkalla, kunnes pääsen mitättömälle eläkkeelle? Olettaen siis, että sukupolvemme tulee edes eläkettä näkemään.

Kun miettii tulevaa tällä tavalla, niin toivottomaltahan se näyttää. Tämän takia en haluaisi ajatella tulevaisuuttani. Tulevaisuuden ajattelemattomuus pelottaa kuitenkin vielä enemmän. Aikuisena aika menee nopeasti, enkä halua, että yhtäkkiä kymmenen vuotta on vierähtänyt enkä edelleenkään tiedä, mihin olen menossa.

Kuulen nurahduksen, ja näen, että Minni on tullut jalkoihini tapittamaan minua suurilla nappisilmillään. Palaudun mieleni syövereistä tähän hetkeen, ja nostan Minnin viereeni, missä se pörhistelee karvojaan ja tepastelee paikallaan mielissään huomiostani.

Minnikin kuolee jonakin päivänä. Se on suurin pelkoni tulevaa ajatellen, on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta. Se vaikutti myös päätökseemme hankkia lisää kissoja: halusin, että uudet kissat liittyisivät perheeseemme, ennen kuin Minnistä aika jättää. Ei siksi, että uudet kissat korvaisivat Minnin, vaan jotta oppisin rakastamaan uusia kissoja sellaisina, kuin ne ovat, vertailematta niitä Minniin. Loppujen lopuksi Nemon, Lilon ja nyt myös Pyron ottaminen perheeseemme on ollut yksi parhaita päätöksiämme ikinä.

Katselen hetken, kun Pyro ja Nemo painivat lattialla yhtenä mustavalkoisena karvakasana. Listaan mielessäni, mitä kaikkea minun pitää muistaa laittaa reppuun ennen työkokeiluun lähtöä: lompakko, puhelin, avaimet, eväät, vesipullo, tabletti. Olen iloinen, että käytin viime syksynä säästöni tabletin hankintaan, sillä se on mahdollistanut piirtämisen muuallakin kuin pöytäkoneeni äärellä, ja olenkin täyttänyt toimettomat hetket työkokeilussa animaatiota työstämällä.

Olen pitänyt kohta vuoden ajan kiinni tavoitteestani saada jonkinlaisen animaation valmiiksi joka kuukausi. Sen verran tiedän tulevasta, että aion tähdätä samaan myös ensi vuonna.