Tuuliajolla

 

 

Yleensä en katso kelloa yön aikana, mutta nyt oloni on virkeä enkä malta olla kurkkaamatta aikaa älykellosta. 2:29. Taustalla pyörivä Pavlovin Rottien podcast-video on ehtinyt jo pidemmälle kuin yleensä muistan ennen nukahtamista. Yleinen ohjesääntö on, että sängystä pitäisi nousta noin 20 minuutin valvomisen jälkeen, mutta olen huomannut, että minulla takaisin nukahtaminen saattaa tapahtua juuri puolen tunnin kohdalla, joten joustan suosituksesta.

Kun video loppuu, haparoin silmälasit yöpöydältä, nousen ja vedän pörröisen olopuseron päälleni. Nappaan tyynyn ja painohuovan mukaani, ja suuntaan sohvalle. En ota paineita - joskus tällaisia öitä vain tulee. Olen nykyään ihan zen asian kanssa, mutta aina tällainen suhtautuminen ei ole ollut helppoa.

Olen ollut pienestä pitäen aamuvirkku. Nykyään normaali vuorokausirytmini tarkoittaa nukahtamista vähän ennen yhdeksää ja heräämistä joskus viiden maissa. Lapsena osasin nukkua vielä seiskaan. Yläasteiässä herätykseni soi 6:30, ja nousin ylös minuutin päästä heräämisestä. Tällainen lähes yli-inhimillisyyttä hipova säntillisyys jatkui peruskoulun loppuun asti.

Ammattikoulun ensimmäisen vuoden asuin oppilasasuntolassa, jossa huone jaettiin vieraan ihmisen kanssa. Otin välittömästi tavaksi herätä vähän ennen seitsemää, sillä kadun toisella puolella sijaitsevan koulun ovet aukesivat seitsemältä. Tein aamutoimet nopeasti ja livahdin kouluun piirtämään ja nauttimaan omasta rauhasta, jota tarvitsin aamuihini. Nukahtaminen ennen kymmentä, eli hiljaisuusajan alkua, oli mahdotonta, joten jouduin pakottamaan itseni "normaalin ihmisen" unirytmiin.

Mielenterveysongelmien ensimerkit nostivat päätään. Kouluterveydenhoitaja diagnosoi minulle masennuksen. Toisen ja kolmannen opintovuoteni sain asua toisessa oppilasasuntolassa, jossa jokaiselle opiskelijalle oli varattu oma huone, mutta unirytmini ei palautunut ennalleen. Uneni oli katkeilevaa, ja aloin herätä aamukolmelta. Pärjäsin koulussa kuitenkin hyvin, kunnes viimeisen kouluvuoden kuormittavuus iski päälle. Yhtäkkiä löysin itseni valvomasta puoli yötä.

Valmistuin. Muutin pieneen vuokra-asuntoon, jossa jouduin sijoittamaan työpöydän sänkyni viereen. En päässyt opiskelmaan tai töihin heti, ja ensikuukaudet menivät pääasiassa neljän seinän sisällä. Unirytmini oli aivan hajalla. Joskus olin yhdentoista aikaan illalla tietokoneella piirtämässä, joskus makasin valveilla kuunnelleen naapurien riitaisaa huutoa. Läheisin unirytmiä muistuttava aikaikkuna oli kymmenestä kahdeksaan, enkä herännyt koskaan levänneenä. Muistan, että nukuin hyvin vain, kun ukkosti, ja saatoin mennä päivällä peiton alle heti, kun vain kuulin lempeät jyrähdykset taivaalla.

Lääkäri määräsi univaikeuksiini melatoniinia, mutta se aiheutti elämäni pahimmat painajaiset. Heräilin ahdistavaan tunteeseen, etten ollut yksin. Vaikka jätin melatoniinin pois, painajaiset riivasivat öitäni vielä seuraavan kuukauden. Vannoin, etten kajoaisi enää koskaan unta auttaviin valmisteisiin.

Aloitin työt, mutta ne eivät tukeneet jaksamistani. Uneni ei korjaantunut, mutta kuormituin enemmän kuin ennen. Masennusoireeni pahenivat. Lopulta hain yksityiseltä terveysasemalta sairaslomapaperin, jonka turvin onnistuin irtisanoutumaan ilman karenssia. Seuraavat kuukaudet ajelehdin ilman päämäärää kuin laiva ilman miehistöä. Minulla ei ollut voimavaroja muuhun kuin pinnalla pysymiseen.

Sitten sain ensimmäisen kissani Minnin, jonka kanssa elin kahdestaan vuosikaudet, kunnes muutin yhteen puolisoni kanssa ja hankimme vielä kaksi kissaa lisää. Juuri nyt kuulen, kuinka Minni kuorsaa jossain lähistöllä olohuoneen pimeydessä.

Minni antoi minulle syyn nousta aamulla. Kanssani eli nyt pieni olento, joka tarvitsi minua. Ja miten täynnä rakkautta tuo pieni olento olikaan! Minni nukkui yöt sängyssä kanssani ja kun heräsin painajaiseen, lohtua ei tarvinnut hakea kaukaa. Minni oppi tunnistamaan alkavan paniikkikohtaukseni merkit ja tuli viereeni kehräämään, kun hengitin lattialla kiivaasti kuolemanpelossa.

En välttämättä olisi tässä ilman Minniä.

Pian Minnin saatuani hain ja pääsin ammattikorkeakouluun, ja muutin uudelle paikkakunnalle. Uusi vuokra-asuntoni oli tilavampi, ja pyhitin välittömästi yhden huoneista makuuhuoneeksi, jonne sijoitin vain sängyn ja kirjahyllyt. Työpöytä tietokoneineen jäi olohuoneen puolelle. Kärsin uniongelmista edelleen, mutta huomasin silti eron, kun makuuhuoneessa ei ollut enää ylimääräisiä ärsykkeitä. Unirytmi alkoi muotoutua omakseni; en enää pakottanut itseäni nukkumaan yhtä aikaa valtaväestön kanssa, vaan sallin itseni mennä nukkumaan aikaisin ja herätä "aamulypsylle", niin kuin monet minulle aamuvirkkuuttani kuvailivat.

Masennukseni kuitenkin paheni. Tässä kohtaa on syytä mainita, että osasyy tälle saattoi olla diagnosoimaton ADHD. Asiaan vaikutti kuitenkin myös ensimmäisenä opintovuotenani tapahtunut isäni äkillinen kuolema.

Pärjäsin kuitenkin alkuun hyvin ammattikorkeakoulussa. Päivät kuluivat mieluisten opintojen parissa, ja viihdyin luokkakavereideni kanssa. Minnin tarpeet rytmittivät vapaa-aikaani. Kuitenkin, kun kolmannen vuoden jälkeen lähiopetus väheni, minulla oli vähemmän keinoja taistella masennusta vastaan, ja unettomuus sai minusta yliotteen. Olin jälleen tuuliajolla.

Olin saanut elämäni aikana valtavan määrän hyödyttömiä neuvoja ihmisiltä, jotka todennäköisesti eivät olleet itse kärsineet ikinä vakavasta unettomuudesta. Mene ajoissa nukkumaan. Hanki parempi tyyny. Oletko kokeillut kamomillateetä? Osa neuvoista varmasti auttoi heitä, mutta ne eivät auttaneet minua. Tajusin, että minun pitäisi itse löytää omat ratkaisuni.

Ostin unettomuutta käsittelevän kirjan Suomalaisen Kirjakaupan alennuslaarista. Aloin opiskella unihygieniaa ja tehdä unettomuusharjoituksia. Olin jo tehnyt jonkin verran työtä paremman unihygienian eteen: makuuhuoneeni oli tarkoitettu vain nukkumista varten, ja yritin rauhoittua hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa.

Kirjassa esitetyt mielikuvaharjoitukset eivät toimineet minulle; ne olivat liian visuaalisia ja aktivoivat mieltäni liikaa. Sen sijaan opas auttoi minua löytämään sisäisen rauhan, kun unettomuuden meri myrskysi ympärilläni. Myrsky menisi ohi - aamu koittaisi aikanaan. Kun heräsin keskellä yötä, en jäänyt enää sänkyyn pyörimään, vaan hain rauhoittavaa teetä ja siirryin nojatuolille lukemaan kirjaa. Aina uni ei tullut, mutta aloin päästä eroon negatiivisesta mielleyhtymästä, joka minulle oli muodostunut sänkyä kohtaan unettomuuden takia.

Tälle tarinalle ei ole tyydyttävää loppua, koska se ei ole loppunut. Elän uniongelmien kanssa edelleen - enää ne eivät kuitenkaan hankaloita elämääni kovin merkittävästi. Muutettuani puolisoni kanssa yhteen löysin voimavaroja saattaa opintoni päätökseen, minkä jälkeen alkoikin sitten korona. Kaikesta ikävästä huolimatta korona mahdollisti minulle omaa aikaa, jonka aikana olen saattanut tehdä itsetutkiskelua ja tunnistaa, mitä tarvitsen ja mikä tekee minut onnelliseksi. Jossain vaiheessa tätä aikaa masennus on hypännyt laivalta.

Puolitoista vuotta sitten toukokuussa olin töissä, kun uniongelmani pahenivat hetkellisesti enkä pystynyt menemään yhtenä päivänä töihin. Työpaikan vastuuhenkilö otti minut vakavaan puhutteluun, jolla kuitenkin tarkoitti hyvää, ja ohjasi minut työterveyteen. Lääkäri ymmärsi, että olin kärsinyt jo vuosia uniongelmista ja tehnyt voitavani niiden eteen. Ainoa hoito, jota lopulta työterveydestä sain, oli vahvempi melatoniini ja, mikäli siitä ei olisi apua, mielialalääkepohjainen unilääke. Kokeilin molempia.

Muistan tuolta koko toukokuulta vain kaksi päivää - kaikki muu on pelkkää mustaa tyhjiötä. Toisena noista päivistä näin ihmisen ikkunan takana. Tein töitä neljännessä kerroksessa. Tämä on elämäni ainoa unettomuudesta johtunut hallusinaatio.

Voin sanoa liioittelematta, että tuo toukokuu oli elämäni pahin unettomuusjakso. Tämä on vahvistanut päätöstäni siitä, etten halua ikinä turvautua unettomuuden hoitoon lääkkeillä, koska omalla kohdallani ne vain pahentavat asioita.

Sen sijaan elämäntavat ovat minulle ratkaisevassa asemassa. Nykypäivänä tiedostan, että yö on päivän peili - koko vuorokausirytmi vaikuttaa uneen. En voi roikkua tietokoneella koko päivää, enkä voi valvoa juttelemassa syvällisistä asioista yökylässä olevien kavereiden kanssa aamutunneille. Se ei haittaa. Valitsen ihan mielelläni levänneen olon ja kirkkaat ajatukset.

Kello on puoli viisi. Tänä yönä on turha enää yrittää saada enempää unta. Tiedän kuitenkin vuosien kokemuksella, että selviän tulevasta päivästä ihan kohtuudella. Purjeet ylös ja matkaan!