Kahdentoista vuoden odotus

Keittiön ikkunasta näkyy vain heikko katulampun valo keskellä pimeyttä, kun hääräilen aamupalan kimpussa. Olen syönyt viime aikoina paljon kasvistäytteisiä leipiä ja paistettuja kananmunia, ja kaipaan vaihtelua, joten tänä aamuna on luvassa raejuustopannaria. Proteiinipitoinen tuote astui elämääni vain vajaa pari viikkoa sitten, mutta siitä on tullut nopeasti luonteva osa jokapäiväistä ruokavaliotani.

Netistä löytämäni ohje neuvoo hurauttamaan ainekset sekaisin tehosekoittimessa. Vilkaisen kelloa, joka ei ole vielä edes kuuden, ja tartun sauvasekoittimeen. Hiljaisin surautuksin saan taikinan tasaiseksi ja kaadan seoksen pikkuvuokaan.

Odotellessani pannarin kypsymistä siistin vähän keittiötä ja täytän tiskikoneen. Touhuamisen lomassa katseeni osuu pöydällä odottavaan kirjaan, jonka kaivoin kaapista esiin aamulukemiseksi. Magneettinen kirjanmerkki pilkottaa alkusivujen välissä. Sain Vincent van Goghin elämänkerran luettua edeltävänä aamuna loppuun, joten ajattelin tarttua aikaisemmin kesken jääneeseen lukuprojektiin, mutta nyt näky lannistaa minut. Olen aloittanut ja keskeyttänyt kyseisen kirjan jo pariin otteeseen - ehkä minun pitäisi vain antaa periksi sen suhteen, vaikka se onkin niittänyt mainetta mieltäavartavana teoksena. Minun mieleeni se ei ole kyennyt tekemään vaikutusta.

Mietin, mitä muita kirjoja hyllystäni löytyy. Koska aamupalalla lukemisessa on sivujen sotkeentumisen riski, pidän realistisena vaihtoehtona lähinnä valmiiksi nuhjuuntuneita divarikirjoja tai halpoja pokkareita.

Yhtäkkiä mieleeni hyppäävät sanat: Mike Mason: Sininen Sateenvarjo. 

Pysähdyn. En ole ajatellut kyseistä teosta vuosikausiin, mutta muistan edelleen kirjailijan ja kirjan nimen tuosta vain. En ole edes varma, löytyykö kyseistä nidettä hyllystäni. Tiedän vain, että eräässä elämänvaiheessa koin sen olevan tärkein koskaan lukemani kirja.

Pannari on kypsää. Alan kaivaa esiin valtavaa patakinnasta, mutta kissojen aamuruoan parissa häärännyt kumppanini ehtii nostaa vuoan uunista tottuneesti yhden patalapun avulla. Leikatessani pannaripaloja tarjolle mustikkahillon kera mietin, miksi kirja oli minulle niin tärkeä, mutta en saa palautettua mieleeni, mistä se kertoo. Tiedän jopa sen verran, että kirjassa on jokin lause, jota pidin aikanaan suosikkilainauksenani, mutten muista enää sitäkään.

Asettuessani syömään aamiaista en tartukaan kirjaan, vaan puhelimeen, ja alan kirjoittaa muistioon aamun aikana virinnyttä ajatusvirtaa. Syötyäni otan puhelimen, vesilasin ja sivupöydällä levänneen vihreän vihkon ja suuntaan huoneeseeni.

Yleensä vihreä vihko on huoneeni kirjahyllyssä, mutta otin sen eilen esiin luettuani kirjan loppuun. Tarkastin kirjan nimen, avasin vihkon, selasin viimeisimmän täyttämäni sivun esiin ja lisäsin sinne ohuella mustalla tussilla:

Joulukuu 2024

Irving Stone: Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää

Olen listannut vihkoon kaikki lukemani kirjat aina vuoden 2009 joulukuusta alkaen. Vaikken ole ollut nirso lukemani genren suhteen, huomaan vihkoa selatessani, että sivuilla on erityisen paljon nuorten kirjallisuutta, eläinkirjoja ja klassista kauhua. Vihkon viimeiselle sivulle olen listannut joka vuosi lukemieni kirjojen lukumäärän. Luvut ovat todella vaihtelevia: vuonna 2012 luin 57 kirjaa vuodessa (siis enemmän kuin yhden kirjan viikossa), kun taas vuoden 2018 jälkeen vuosittaiset kirjamäärät ovat jääneet poikkeuksetta alle kahdenkymmenen. Sitä mukaa, kun ikää on kertynyt, vihkoon on ilmestynyt useiden kuukausien mittaisia tyhjiä aukkoja, joiden aikana en ole saanut yhtäkään kirjaa luettua loppuun. Nuo tyhjät aukot tuntuvat olevan täynnä surua, kun selaan vihkoa taaksepäin kohti menneisyyttä ja näen, että joskus luin vähintään kaksi tai kolme, mutta parhaimmillaan jopa yli kymmenen kirjaa kuussa.

Astuessani huoneeseen suuntaan katseeni kirjahyllyyn pohtien, mistä aloitan etsinnän. Vastoin odotuksiani katseeni osuu välittömästi koristeelliseen kirjanselkämykseen, johon on kirjoitettu koukeroisella käsialalla Sininen sateenvarjo. En koske kirjaan, vaan istun työpöytäni ääreen ja avaan vihreän vihkon. Hetken selailtuani löydän kirjan nimen joulukuun 2012 alta, siis kahdentoista vuoden takaa.

Toisinaan olen lukenut jonkin kirjan uudelleen ja lisännyt sen vihkoon pienen asteriskin kera. Nopea selailu kuitenkin osoittaa, etten ole lukenut tätä kirjaa koskaan toistamiseen ensimmäisen lukukerran jälkeen. Ihmettelen, miten asia voi olla näin, jos kirja on kerran ollut minulle niin tärkeä. Olenhan jopa hankkinut kirjan omaan hyllyyni, mikä on vaatinut osuutensa silloisista vähäisistä opiskelijavaroistani.

Vai olenko jättänyt kirjan lukematta uudelleen juuri siksi, että se on niin tärkeä? Ehkä kirja on tehnyt minuun niin ainutlaatuisen vaikutuksen, etten ole halunnut turmella kokemusta lukemalla kirjaa uudelleen, jolloin kokemus ei varmastikaan ole enää yhtä vaikuttava. Mitä tämä tarkoittaa siis nykyminän kannalta? Tulisiko minun lukea tuo kirja, joka on ollut menneisyyden minälleni niin merkittävä? Vai tulisiko minun jättää kirja rauhaan varoakseni tärvelemästä sitä vaikutusta, minkä se silloin on minuun jättänyt senhetkisessä elämäntilanteessani? Elämäni on nyt täysin erilaista kuin silloin - pahimmillaan kirja ei jätä minuun minkäänlaista vaikutusta, jos luen sen nyt. Mitä menneisyyden minäni sanoisi, jos niin kävisi?

Tuskin mitään. Tajuan, ettei menneisyyden minää enää ole, niin kuin ei ole tulevaisuuden minääkään. On vain nykyinen minä, juuri tässä, juuri nyt. Samoin on tunteiden laita: vaikka muisto kokemuksista säilyy, tunteet elävät vain juuri tässä hetkessä. Ne tunteet, joita kirja on minussa joskus herättänyt, eivät ole enää läsnä.

Vedän kirjan hyllystä esiin.