Taikataikinan tuoksuiset muistot

 

En nukkunut viime yönä hirveän hyvin. Jostain syystä eilen illalla oikea silmäni alkoi vuotaa runsaasti, ja heräilin yöllä vähän väliä siihen, kun kyynelet valuivat naamaa pitkin tyynylle. Aamulla silmä oli punertava, enkä meinannut saada sitä auki. Nyt on iltapäivä, ja silmä on palautunut jo melkein ennalleen. Ihmeellisiä ihmiskehon oikkuja.

Olen kapinallinen, sillä kirjoitan tätä työaikana. Tällä hetkellä ainoa työhön viittaava asia tietokoneeni näytöllä on välilehdellä auki oleva sähköpostini, jota päivystän uusien viestien varalta. Kävin nelisen tuntia työssäoppimispaikassani, minkä jälkeen lähdin kotiin pitämään ruokatunnin ja suorittamaan loppupäivän etänä. Oikeasti en halua olla kapinallinen - olen vain väsynyt. Ajatus ei kulje niin hyvin, että jaksaisin keskittyä kunnolla työtehtäviin. Onneksi päädyin työssäoppimaan paikassa, jossa ihmiset ovat ymmärtäväisiä eivätkä odota minulta palkkaa saavan työntekijän panosta. Olen silti tehnyt oma-aloitteisesti enemmän kuin harjoittelijalta voi olettaa, joten ehkä yksi löysäilypäivä on nyt sallittu.

Pääsin tekemään työssäoppimassa jotain, mitä en ole tehnyt vuosiin: taikataikinaa. Jos joku ihmettelee, mitä se semmoinen ruoka on, avattakoon asiaa: taikataikina on kotitekoista muovailumassaa, joka koostuu suolasta, vehnäjauhosta, vedestä ja öljystä. Tätä taikinaa siis ei ole tehty syötäväksi. (Sitä voi toki maistaa, kuten minä lapsena tein, mutta se maistuu kertakaikkisen pahalta.)

Muistan leikkineeni lapsena taikataikinalla monet kerrat. Joskus kellertävänvalkoinen massa esitti lunta, johon painelin Pokémon-figuurien jalanjälkiä ja muovailin pikkuruisia lumiukkoja ja pesäkoloja. Koska taikina kovettuu uunissa (tai pidemmällä ajalla huoneenlämmössä), siitä saattoi hyvin askarrella koruja, kuppeja ja kaikenlaisia koristeita. Ilmatiiviissä muovipussissa taikataikina säilyy jääkaapissa vähintään viikon, joten siitä oli kerralla iloa useammaksi päivää.

Tänään tein taikataikinasta joulutorttuja ja muita joulukoristeita työpaikan näyteikkunaa varten. Kun haistoin tutun suolaisen tuoksun, en voinut olla hymyilemättä. Oli mukava vaivata pitkästä aikaa tuttua notkeaa taikinaa, josta voi tulla aivan mitä tahansa.

Mietin, leikkivätkö nykyajan lapset enää taikataikinalla, vai ovatko kauppojen leluhyllyjen hilavitkuttimet vieneet siitä voiton. Toivon, että huoleni on perusteeton ja yhä tänäkin päivänä lapset saavat kokea taikataikinan riemun.

Suurin osa Halloween-koristeista on palannut laatikkoonsa. Katossa roikkuu vielä yksi kurpitsateemainen paperimobile ja mustaan kangasriepuun verhoutunut muoviluuranko. Viime sunnuntaina leivoin tämän talven ensimmäiset joulutortut, ja viime vuodelta jäänyt glögipurkki korkattiin jo ennen Halloweenia. Ehkä saan tänään jo ensimmäiset joulukoristeet esiin.



Kommentit

Lisää luettavaa

Kahdentoista vuoden odotus

Menneen kaipuu

Tyhmä puhelin