Lempivuodenaika: syksy

 

Yleensä kaikilta löytyy jonkinlainen mielipide vuodenaikoihin. Jollekin Suomen lyhyt mutta lämmin kesä on vuoden parasta aikaa, toinen rakastaa pakkasta ja valkoisia hankia enemmän kuin mitään muuta. Jotakin ahdistaa loppusyksyn pimeys, toista alkuvuoden kiire.

Minä en pitänyt keväästä vuosiin. Ihan pikkulapsena taisin vielä nauttia siitä, koska muistan kahlanneeni innoissani mummolan päädyn valtavassa sulavesilammikossa kumpparit jalassa. Yläasteella kuitenkin vihasin kevättä, lumien sulamista ja loskapaskaa. Vasta toukokuussa alkoi helpottaa, kun ruoho alkoi kasvaa ja kesä tehdä kunnolla tuloaan.

Sen sijaan syksystä olen pitänyt niin kauan kuin muistan. Vuosien ajan luettelin ruskan sävyt, jos lempiväriäni kysyttiin, ja nautin siitä, kun puut vaihtoivat väriään ja aamuilma oli kylmä ja raikas. Ja nautin edelleen.

Mutta nyt jokin on muuttunut.

Liityin hiljattain Twitterin epäviralliseen jatkajaan, Bluesky-sovellukseen, ja siellä kierteli postaus, jossa listattiin muutama fakta itsestä ja kehotettiin muita tekemään sama. Kopioin pohjan, täytin annetut kohdat ja postasin sen. En ajatellut asiaa, ennen kuin palasin päiviä myöhemmin profiiliini etsiessäni yhtä kuvaa, ja näin postauksen uudelleen.

Lempivuodenaika: syksy.

Olin juuri käynyt samana päivänä ajatustasolla läpi viimesyksyn rankkoja kokemuksia, eikä tämäkään syksy ole ollut erityisen helppo. Nyt katsoin tuota vastausta, joka oli kiivennyt selkärangastani sormien kautta näytölleni, ja tajusin, etten enää tarkoittanut sitä.

Ahdisti. Poistin koko postauksen.

Missä vaiheessa olin omaksunut syksyn lempivuodenaikanani niin oleelliseksi osaksi identiteettiäni, että nyt sen kyseenalaistaminen aiheutti minussa tällaisen reaktion? Oli selvää, että minun oli aika ajatella tämä kokonaan uusiksi.

Pohdittuani asiaa hetken oivalsin, että viimeisen kymmenen vuoden ajan syksy oli tarkoittanut minulle pääasiassa koulujen alkua. Olin opiskellut kaksi tutkintoa itselleni mieluisalta alalta - ensin ammattikoulu- ja sitten AMK-tasolta - ja muistan aina odottaneeni jo loppukesästä sitä hetkeä, kun pääsisin palaamaan takaisin koulun penkille, näkisin luokkakaverini ja saisin taas opiskella sitä, mitä rakastin.

Viimeinen tällainen syksy on ajalta ennen koronaa. Sen jälkeen olen ollut vaihtelevasti töissä ja työttömänä, eikä minulla ole ollut enää odotuksia elokuun alkua kohtaan. Onko siinä syy, miksi syksy ei tunnu minulle enää kaikkein ihanimmalta vuodenajalta?

Ei. Jostain syystä viime vuosina juuri syksy on ollut se aika, jolloin elämässäni niin sanotusti paska osuu tuulettimeen. Draamaa, välirikkoja, terveysongelmia. En tiedä, onko kyse vain huonosta tuurista, vai olenko jostain syystä nykyään alttiimpi kuormittaville tekijöille pimenevinä kuukausina, mutta jokin on muuttunut, enkä pidä siitä.

Sen sijaan aiemmin niin syvästi inhoamani kevät on avautunut minulle viime vuosina aivan uudella tavalla. Tammikuussa tuntuu siltä, kuin näkymätön muusani heräisi talvilevolta ja ottaisi minut valtaansa, ja yhtäkkiä olen aloittanut liudan uusia projekteja ja uppoutunut taiteen tekemiseen nuoren taiteilijanalun tarmokkuudella. Keväällä olen tuottelias ja asiat sujuvat kuin itsestään... eikä se loskakaan ärsytä enää niin paljon kuin ennen.

Onko kevät siis uusi lempivuodenaikani?

En tiedä. Ehkä minulla ei ole enää lempivuodenaikaa. Jokaiseen vuodenaikaan sisältyy jotain hyvää, ja niiden erilaisuus on rikkautta. Pimeän talven jälkeen valoisuutta osaa arvostaa aivan eri tavalla, ja kuuman kesän jälkeen syksyn viileys on tervetullutta. Yhdessä asiassa minulla on kuitenkin edelleen jyrkkä mielipiteeni.

Talvella pitää olla paljon lunta.